On perjantai ja nyt olemme jo kotimatkalla Italian keikalta. Läksimme eilen Bergamosta, ajoimme halki Itävallan ja pääsimme Saksan puolelle Raublingiin viettämään yötaukoa. Alkumatka menikin  hyvin ihastellessa Dolomiittien kupeessa runsaina kukkivia hedelmäpuita ja koristepensaita. Tosin kotiin ei vielä tänään ehditä, sillä matkaa on jäljellä riittävästi, eikä vuorokauden ajotunnitkaan riitä perille saakka. Vielä siis yksi yö rekassa ja näin ollen jää aikaa kotona olemiseen vain yksi yönseutu. Joskus tuntuu, että maksamme vuokraa ihan turhaan, kun emme juurikaan voi olla kotonamme. Mutta silloin kun siellä on, saa olla pitkin tai poikin, ikään kuin "oman elämänsä herra".

 

Tietysti meillä kotona on omat rajoituksensakin. Pyykinpesu on eräs sellainen. Asunnon säännöt sanovat, että hiljaisuus alkaa klo 22.00. Käytännössä se ilmenee esim. siten, että jos vien illalla vaikkapa yhdeksältä pyykit koneeseen, niin kymmenen jälkeen on töpseli irti seinästä. Aika outoa, vai mitä? Ei kukaan meille sisälle rompottele miten sattuu nykimään sähköjohtoja, ei sentään. Kerrrostalo, jossa asumme, on yli sata vuotta vanha ja samassa rapussa asuu neljä perhettä. Siispä neljä pyykkikonetta seisoo rivissä kellarissa, jonne asukkailla on vapaa pääsy. Meitä ei koneet haittaa, koska asumme ylimmässä kerroksessa, mutta ehkä, sitä, joka asuu alimmassa, voi haitata. Meiltä on pyykkitupaan 66 askelmaa. Olen laskenut ne läähättäessäni vakan kanssa jyrkkiä portaita ylöspäin ja ovelle pyystyä pitää tasata hengitystä. Monet sanovat että on se hyvä kun ei ole hissiä, niin kunto kasvaa. Ei kasva! Sen kerran kun meillä on ilo käyttää rappuja, ettei moisella ole vaikutusta kunnon kohottamiseen. Viikot kun menee rekassa istuen. Ja kun päivän työt päättyy, jäädään parkkiin, mieluiten Autohofille tai jollekin rastille. Näiltä ei pääse jaloittelemaan kuin parkkialuetta eestaa. Alueet on aidattu, eikä kävelyteitä ole. Sinne mennään autolla ja autolla sieltä pois lähdetään.

Mutta nyt matka on edistynyt hyvin. München on päihitetty jo joku aika sitten. Tällä kertaa siellä ei ollut ruuhkaa. No ruuhkaa ja ruuhkaa, miten sen nyt ottaa. Vetelin muutaman kerran ilmaa hampaitten välistä, kun tuntui, että tulee peräänajoja, mutta liikenne sujui, ei yhtään paikallaan seisomisra. Eikä liioin kolareita. Yhdestä henkilöautosta oli takapyörä karannut omille teille. Tyypit olivat saaneet ajopelinsä hätäkaistalle ja seisoivat kasvoillaan outo ilme, jota ei pysty kuvailemaan. Kilpapyörä löytyi muutamien metrien päästä keskikaiteeseen nojailemasta. Tällä kertaa tuuria, ettei se ollut kopsahtanut kehenkään päin.

 

Olemme lähteneet liikkeelle seitsemältä aamulla heti yötauon päätyttyä. Ajattelen usein, että tämä rekkahomma on "laskennallinen" juttu. Pitää  laskea kilometrit, tunnit ja minuutit tarkkaan. Jos epäilet, käyköön seuraava esimerkiksi. Olemme viikolla yksi pitäneet Saksassa 35 min. tauon 45 min. sijaan. Laitonta! Viikolla kaksi kävimme Italiassa. Kaikki kunnossa. Viikolla kolme menemme Ranskaan. Ranskan poliisi keksii juuri meidät ja nappaa baanalta mukaansa kiekkokontrolliin ja ottaa kolmen kuluneen viikon ajopiirturin kiekot kontraan. Ja kas, huomaavat, että vilunkia on tullut tehtyä! Rikos ja rangaistus: 135 euroa maksettavaa 10 min. tauon alituksesta, eli 13,50 ekeä per minuutti. Kallista, vai mitä? Koskapa retkeilyrahastomme on yksi niukimpia, oli lähdettävä etsimään pankkiautomaattia. Auton, kuorman ja kuskin paperit jäivät poliisin haltuun. Siispä poikkesimme baanalta pikkuteille, jonka varrella on kyliä ja kylissä pankkeja pankkiautomaatteja.Löytyihän sellainen viimein ja katettakin tilillä sen verran, että tarvittava summa saatiin revittyä seinästä. Sitten takaisin etsimään juuri sitä poliisiasemaa, jonka hallussa asiaparit oli talletettavana. Menihän siinä kaksi ja puoli tuntia, joten emme enää ehtineet sen päivän kuorman purkuun. Se jäi seuraavalle päivälle. Aikataulu meni miinuksen puolelle. No, tämä oli vielä pientä. Kaikenlaisia juttuja on nimeenomaan Ranskan poliiseista, kuinka ankarat maksut voivat olla pikkurikkeistä. Ja silloin puhutaan myös useista tuhansista euroista. Siispä ajoajat ja tauot pitää olla lakien mukaan. Hyvään tuuriin ei voi luottaa. Vaikka Saksassa liikkuu noin miljoona rekkaa päivittäin, niin on mahdollista jäädä "haaviin". Yhtenä kesänä olimme kaksikin kertaa ratsiassa samana päivänä ja retkeilyrahastomme meni. Silloin syynä oli kärryn kunto, joka ei tutkivaa virkamiestä miellyttänyt. Käteinen on ainut tapa selvitä hommasta.

 

Mutta nyt tällä hetkellä aurinko paistaa täällä Saksassa. kevät on oikullista myös täällä. Jo kuukausi, pari sitten näytti, että kevät on parhaimmillaan. Oli lämmintä, lähes hellelukemia paikoin. Mutta tässä kohtaa, missä nyt ajamme, on lunta maassa. Kelit muuttuvat tässä maassa vauhdilla. Yhden päivän aikana voi olla aurinkoa taivaan täydeltä ja kohta olemme keskellä myrskyä, kaatosadetta ja voimakasta tuulta. Joskus taas sataa jalkarätin kokoisia lumihiuraleita tai tulee rakeita ropisemalla. Ukkosilmalla salamoi lähes taukoamatta. Kerrankin lähestyessämme Lübeckiä näimme edessämme tummat, uhkaavat pilvet ja arbelimme pääsevämme keskelle rankkasadetta. Perille päästyämme kaikki oli kuitankin tyyntä, rauhallista, jotenkin kuolemanhiljaista. Vain märkä asfaltti ja autojen ja rakennusten päälle kaatuneet puut paljastivat myrskyn riehuneen siellä.

 

Ei vaan, nyt ollaan vaarassa rikkoa ajoaikamääräyksiä. Neljä ja puoli tuntia täyttyy uhkaavasti ja on mentävä vähintään 45 min. tauolle. Kuppi kahvia ja Bockwurst kuljettajalle. Kahvikuppi maksaa muuten 2 - 3 euroa, paikasta riippuen. Kallis, kalliimpi kuin siellä Koto-Suomessa, eikö totta? Muutenkin täällä ruuan hinta on noussut räjähdysmäisesti. ja koko maailmassa peruselintarvikkeiden hinnat ovat nousseet huolestuttavasti. Jopa siinä määrin, että poliitikot puhuvat huippukokouksen järjestämisestä, maailmassa kun nälkäänäkevien ihmisten määrä kasvaa pelottavasti. Entä miten siellä Suomessa reakoidaan, vai reakoidaanko ollenkaan? Jaa, siellä taitaakin aika mennä tekstiviestien lähettämisiin. Ja jälkeenpäin miettimiseen, että mitähän sitä tuli kirjoitettua ja kenelle. Kyllä se alkukantainen vietti asuu niin mittatilauspuvun ja kiiltonahkakenkien, kuin työhaalarin ja turvasaappaiden verhoamienkin kehojen sisällä. Mutta, jos kunnia on mennyt, niin onhan maine kasvanut!

 

"Jaa, saanko minä oikein Bockwurstin?", kysyy kuljettaja, kun muistutin tauon paikasta ja pikkupurtavasta. "Näköjään saat, näin tässä nyt seisoo räntättynä", vastaan ja vedän jälleen ilmaa hampaitten välistä jatkaen "Pitäiskö vähän hiljentää?". Tuo lause näyttää muodostuneen vakiolauseekseni, ihan huomaamattani.